Oi voi! Haikealta tuntuu lähteä täältä, mutta kun mikään ei toimi niin minun kai itse toimittava…..:-/ Blogini kaatuilee jatkuvasti, otsikossa ei saa olla ä/ö/å-kirjaimia ja sivujen päivittämiseen tuntuu aina menevän ikuisuuksia. Siispä olen päättänyt muuttaa www.nowmoredrama.blogspot.com osoitteeseen. Sinne siis——>
Olen huomannut,
että juuri huomaamatta
parhaat asiat oikeastaan tapahtuvat.
Joku katsoo minua tavalla, jolla kukaan ei koskaan.
Ne hetket, joissa onni ihan oikeasti odottaa,
eivät odottamalla tapahdu.
Unohduksen keskellä minut valitaan, tarkoin.
Joku ojentaa minulle kätensä.
Eikä hienoja hetkiä tarvitse tehdä,
sillä nehän tekevät meidät?
Riittää, että tarttuu niihin hartaudella
ja kiittää jokaisesta onnellisesta olemisesta.
Yhtäkkiä Joku on tärkeä.
Ja sitten kun on hyvä, kannattaa jäädä.
Ei kenelläkään nimittäin,
pitäisi olla varaa kieltäytyä onnellisuudesta,
ei minulla ainakaan.
Pienimmätkin hetket ovat tärkeitä.
Olemisen, katsomisen ja kuuntelemisen jälkeen
arjesta tulee uusi mukavuusalue,
jonka mukavuutta et osannut edes kuvitella.
Usko edes kerran.
Kaikessa kannattaa kuitenkin olla varovainen,
sillä nopeasti aika kuluu ja päivätkin pitenevät.
Edes täydellinen onnellisuus, ei voi olla yksinkertaista.
..mutta elämästä helpolla haluavat päästä pelkät idiootit.
On vain luotettava siihen, että lopussa helpottaa
ja ajallaan kaiken tärkeimmän todella ymmärtää.
Viimeistään sitten, kun tekemisiään
voi katsella pienen matkan päästä.
Aika loppuu aina kesken.
Kun kaikesta on sitten selvitty, todellisuuteen lopulta totuttu,
niin tulee vielä se yksi, pidempi matka. Hienompi ehkä.
Joku kutsuu sitä kuolemaksi, mutta minä uskon,
että se on samalla ikuista onnellisuutta.
Eihän rakkauskaan, kuole koskaan?
Sillä niinhän se on:
Tosi rakkaus odottaa,
jossain toisaalla true love waits.
Eipä ole näkynyt täällä.
Odottamisen omituinen kaava koskettaa minua kerta toisensa jälkeen,
niin kuin Jumala sormenpäällään Aatamia Michelangelon freskossa
siellä jossain Vatikaanissa.
Yhtä vaivalloisesti ja riutuen hiipii ajatuksiini yksinäisinä iltoina,
sellaisina joina kynttilöiden kuuluisi palaa tunnelmallisesti ja viinin virrata.
Tietysti sunnuntaisin, kun kukaan ei ole tuomassa aamiaista sänkyyni.
“On vain pelkkää yksinäistä mustaa kahvia, pitäisinpä edes maidosta”.
Entä jos mikään ei maistu miltään, eikä kukaan näytä keltään?
Kai olen naiivi, lapsellinen ja tyhmä, mutta pidän pojista,
joilla on hyvä sydän ja kiltit silmät. Sellaisista älykkäistä yksilöistä,
joista olen toistaiseksi lukenut vain kirjoista.
No, kaukana taitavat tosiaan olla nämä paljon puhutut,
mutta niin vähän nähdyt “paremmat puolikkaat”,
kirjoitan minä katkerassa runossani.
…Lukekaa te sitten vaikka siitä.
Tähän mennessä reitilläni,
olen nähnyt pelkkiä puolikkaita.
Enkä itsekään tietenkään
ole mikään pyhimys.
Rakkaus kuitenkin, on pyhää.
Siksi vaikka kuolemaan saakka,
odotan sinua jossain täällä.
Ensin on uskottava ja toivottava,
jotta joskus sitten
voin todella rakastaa.
Luulo ei ole tiedon väärti, ne sanoo.
Minä kuitenkin luulen,
etteivät ne tiedä mistä puhuvat.
Kaikesta on kulunut jo niin kovin kauan…
Kyyneleiden olisi pitänyt keretä kuivumaan,
sillä niin monesti olen ne jo pyyhkinyt poskiltani.
Minä luulen, etten pysty unohtamaan.
Eilen viedessäni roskia, alkoi yhtäkkiä satamaan.
Muistoissani ropisin erääseen syyskuiseen iltaan,
jossa me seisoimme varjojemme alla ja hymyilimme.
Mainitsempa vielä, että sellaisiin hymyihin
tarvitaan niin kovin paljon onnea.
Tästä herkästä hetkestä herätin itseni ymmärtämään,
että kamalin ja kaunein kaikesta on kai sitten se kaipuu.
Kaihoisasti se syö kuulijaansa,
mutta ruokkii toisaalta romantiikallaan. Nam.
Huomaamatta kaikki myös tapahtuu
ja nyt niistä hitaasti kuluneista hetkistäkin
tuntuu olevan jo niin kovin kauan.
Tekisi mieleni ottaa kaikki aika takaisin,
palata tähän tiettyyn onneen ja hetkeen.
Halata sinut lyttyyn vielä kerran, edes kerran,
jos vain edes tämän viimeisen kerran?
Minä nimittäin luulen, että meitä kaipaajia on kaksi.
“Tuokaa minun onneni takaisin!”- huutelen hulluna paperinkeräykseen
ja toivon sinun kuulevan siellä jossain…
Vanhat lehdet kuitenkaan, eivät taida pystyä tuomaan tapahtumiaan takaisin.
Eivät, vaikka toivoisin niin kovin paljon.
Eräänä kohtalokkaana lauantai-iltana me kohtaamme vihdoin viinein.
Halaan sinua hennossa humalassani kuin viimeistä päivää, iltaa, yötä.
Tietämättäni, tämä on.
Viimeisestä tapaamisestamme on vierähtänyt viikkoja
ja ikävä on saanut uusia ulottuvuuksia.
Minä kutsun sitä etunimelläsi.
Kaksi lasia tota semi-secoa skumppaa, kiitos.
En muista mistä kaikki alkaa tai mistä aluksi väittelemme,
mutta uskaltaisin väittää, että turhasta ja turhan paljon.
Yhtäkkiä kaikki on sekaisin, sirpaleina.
Yksi kuiva omena.
Keskellä keskustaa me huutelemme hulluja pimeään,
puhumme liian paljon ja aivan liian ilkeästi.
Viskelenpä samalla vähän tavaroita, astioita, juomia.
Tähän väliin yksi lasi viiniä, ulkoisesti nautittuna.
Siinä meni sitten se uusi paita
ja oikeastaan, vähän muutakin…
Ihmissuhde, josta ei koskaan tullut suhdetta
ja mies, josta todella välitin.
Nyt tarvitsen lasin vettä, jäillä.
Tässä kohdassa on liian kirkasta minulle, sillä tällaisessa valossa minä näen kaiken selkeämmin ja rehellisemmin. Tunteeni, toiveeni, valintani ja tulevaisuuteni rysähtävät silmieni eteen ryminällä ja vaikka en voisi tietää mistään mitään, tiedän pelkääväni kaikkea pahaa. Tekisi mieleni sammuttaa valot, mutta ulkona sellainen ei ole mahdollista ja se tuntuu pahalta.
Siirrän valovihani syrjemmälle ajatuksissani ja jatkan kipittävää kävelyäni kohti kotiasi. Kohti sellaista kotia, jonne ei koskaan eksy luonnonvaloa, vihaamaani valoa. Ei edes sellaisina erikoisina aamuina, joina linnut eivät osaa olla hiljaa ja kauneus yrittää tappaa katsojansa olemalla pelkkää pelottavaa aurinkoa. Kotonasi olen turvassa kaikelta ja luonasi mun on hyvä olla.
Saavun perille kesken kaiken, tarkemmin kello 13.36 ja silti halaat minua harkiten, maistellen. Siirrät työt sivuun, kysyt saatko luvan ja pian me tanssimme valssia yksiösi pehmeällä matolla herkkien kappaleiden ympäröidessä hetkeämme. Musiikki soi korkealta ja kovaa, mutta me nauramme vielä vähän korkeammalta.
Hetkeä myöhemmin me paistamme iloisen väristä curryä pienessä keittiössäsi pienellä pannulla, vailla huolen häivää. Lisäämme sekaan hieman kanaa, sillä curry ei viihdy yksin: Sellaisenaan se kuolee ja kuivuu pois. Hetkessä minä tajuan eläväni hetkessä.
Katselen pannulla palavaa paistosta ja ajattelen mennyttä muutamaa tuntia. Ymmärrän, että näistä tunneista tulen nauttimaan vielä pitkään, sillä ne ovat merkittäviä jo niitä elettäessä. Pienet kauniit hetket tällaisina tavallisina päivinä voivat tuntua epätavallisen suurilta ja siihen niiden merkittävyys kai oikeastaan perustuukin.
Muutaman tunnin päästä tästä katson kelloani ja tiedän, minun on mentävä. Sinun on jatkettava töitä, enkä minäkään voi paeta aurinkoa ikuisesti. Vedän aurinkolasit silmilleni ja kävelen pois.
P.S. Tästä inspiroiduin:
Mä olen viime aikoina mietiskellyt tärkeitä, patrioottisia asioita. Mun pääni sisällä on käyty suuria keskusteluita suomalaisuudesta ja siniristilippu on liehunut suuntaan jos toiseenkin. Välillä mä olen visualisoinut päässäni kansallispukuihin sonnustautuneita Elovena-tyttöjä laulamassa Maamme-laulua esim. Lapualla ja välillä mä olen vain tyytynyt syömään rukiisia karjalanpiirakoita.
Kaikki tämä pohdiskelu alkoi itse asiassa jo noin kuukausi sitten, vaalien alla. En ollut osannut edes kuvitella, että Perussuomalaiset olisivat kenellekkään uhka, saati että ne pirulaiset menisivät ja voittaisivat koko vaalit. Noh, niin nyt kuitenkin kävi ja hetken mä olin “halolla päähän löyty”: siinä mä istuin sohvallani sunnuntai-iltana ja mietin, että minnehän ihmeeseen sitä lähtisi. Paljonkohan maksaisi sellainen punainen lähtö Viikkarilla Ruotsiin tai mitäs se opiskelu siellä Viron kauppiksessa nyt oikein maksoikaan…Pois oli päästävä ja äkkiä!
En tiennyt mitä tai ketä oikeastaan pelkäsin eniten, mutta olin kauhusta kankeana. Ehkä muo pelotti se, että Suomesta tehdään monarkia ja Soinista tietysti se kuningas, mutta toisaalta kyllä ajatus Kikestä kulttuuriministerinä tai Halla-Ahosta presidenttinä kuumotti myöskin aivan kauheasti! En yksinkertaisesti pystynyt käsittämään, että suomalaisista 1/5 todella äänesti näitä sivistymättömiä juntteja duunareita eduskuntaan!?! Arkadianmäelle päättämään kokonaisen valtion tulevaisuudesta?! Huoh.
Tätäkö te ihmiset todella haluatte? Sisäsiittoista Suomea, jossa naisia raiskataan kaduilla ja siitä ei heru edes kunnolla kakkua. Maata, jossa kaikki näyttävät samalta (lue valkoiselta ja lihavalta) ja ulkomaalaiset istutetaan omille keskitysleireilleen, erilaisuus kun on katsokaas häpeä. Karjalaa himoitaan tietysti takaisin ja varmaan kannattaisi ympäröidä samalla koko Suomi kauttaaltaan jollain piikkilangalla. Jep, kyllähän muo suoraan sanottuna hävetti, oksetti, ahdisti ja etoi olla suomalainen.
No, kaikkeen ilmeisesti tottuu! Kuukautta myöhemmin en ollut enää läheskään yhtä kiimoissani asiasta ja kesälomakin oli juuri alkanut. Istuin taas sillä samaisella sohvallani kun mun puhelimeni soi ja siellä soitteli joku mies. Eikä se nyt varsinaisesti ollut kyllä ihan kuka tahansa mies, mutta yksi kiva mies nyt kuitenkin. Kehotti minua katsomaan jääkiekon MM-kisojen finaalia televisiosta ja mä mielessäni mietin, että no mikä ettei. En ollut koskaan katsonut kokonaista jääkiekko-ottelua televisiosta, eikä mulla oikeastaan ollut parempaakaan tekemistä. Avasin töllön.
Siitä se ajatus sitten lähti, täysin omille reiteilleen. Mä katsoin lumoutuneena niitä isoja, lihaksikkaita, miehekkäitä, hikisiä ja atleettisia vartaloita ja mietin, että Jumala on pakosti olemassa. Se oli tuonut mulle silmänruokaa vuosiksi eteenpäin via teevee kakkonen ja siinä ne hikiset villieläimet nyt sitten taistelivat maailmanmestaruudesta. Hakivat pokaalia, eli poikaa kotiin. Eikä oikeastaan tarvinnut olla edes mikään nero ymmärtääkseen, mistä tässä hommassa oikein oli kyse: osasin huutaa ja hurrata täysin oikeissa kohdissa ja ymmärsin yhden matsin aikana koko lajin hienouden. Huh!
Kyllä iso hikeä valuva ja nuuskaa vetävä tavallinen suomalainen mies voikin sitten olla seksikäs, jos se vain on maailman paras jääkiekossa! Aijjai, mä ajattelin ja jatkoin katsomista. Niiden juntahtavien Adonisten olemuksissa oli jotain tarpeeksi tavallista ollakseen samalla sympaattisia ja toisaalta jollain tasolla jumalallisia, kansallisia sankareita. Leijonien tiimihenki huokui mun ruutuni läpi Suomeen saakka ja se, että vastassa sattui olemaan juuri Ruotsi, teki ehdottomasti tästä maailmanmestaruudesta vieläkin isomman jutun. 6-1 ja hetkessä koko Suomi oli seonnut.
Asioilla on tapana järjestyä, niin myös ilmeisesti tällaisissa patrioottisissa-asioissa. Perussuomalaisten voiton jälkeen jääkiekon MM-voitto on Suomelle kirjaimellisesti kultaakin kalliimpi, konkreettinen kompensaatio suomalaiselle me-hengelle ja isänmaallisuudelle! Jos satatuhatta kansalaista kokoontuu Kauppatorille juhlimaan ja katsomaan, kuinka suomalainen voittaa aina ja kuinka maailmanmestarit juopuvat siinä missä tavallisetkin kuolevaiset, ovat asiat oikeilla raiteillaan. Sitäpaitsi Leijonat, teillä todellakin on oikeus juoda kaljaa! Antakaa palaa.
En ehkä ikinä koskaan milloinkaan pääse kokonaan yli Perussuomalaisten vaalivoitosta, enkä tiedä mitä mieltä oikeastaan olen suomalaisuudestani/onko tämä nyt sitten se sellainen paljon puhuttu lottovoitto. Varmaa on kuitenkin, että olo on huomattavasti parempi kuin viime viikolla. Suomalaiset ovat onnistuneet pääsemään kansainvälisiin medioihin positiivisemmassa valossa mitä kokonaiseen viimeiseen kuukauteen ja ehkä kansa on vihdoinkin tajunnut, että nyt tai ei koskaan tulee puhaltaa yhteen hiileen.
IHANAA LEIJONAT IHANAA, TÄMÄ ON IHANAA!
Eräänä tammikuisena talvi-aamuna
minä makaan kotini lattialla alastomana.
Itkuisena ja onnettomana mietin missä onneni on.
Katsoessani kohti kattoa, kohtaan vihdoin kohtaloni:
miten tahansa voi elää, muttei tällainen kyllä kannata.
On noustava ylös, päästettävä irti, avattava ovet onnellisuudelle.
Nyt tai ei koskaan.
Tässä kohtaa kohtausta ja kotiani minä nousen seisomaan:
kohdatakseni itseni, katsoakseni peiliin ja koskettaakseni.
Kapeat kädet, kalpea iho ja kosteat kohtalokkaat silmät
kertovat minulle mitä on tapahtunut ja kuka minä olen.
Päätän yrittää olla vahva.
Rakkaudestasi raunioituneena pelkkä ajatuskin rasittaa minua:
on aloitettava alusta, rakennettava perustukset uudelleen.
Paremmin, voimakkaammin, vahvemmin…
Päätän unohtaa kaiken pahan ja siirtyä eteenpäin.
Yksinäisyys hakee minusta otetta, koittaa osua heikkoihin kohtiini.
Liian paljon liian myöhään on kuitenkin jo koettu, ei enää kiitos.
Vasta nyt minä todella ymmärrän ettei kaikkea koskaan voi ymmärtää,
eivätkä teot puhu puolestaan, ne puhuvat vain puoliksi.
Herkin ja rikkinäisin silmin, kauhealla tavalla kauniisti
minä katson itseäni peilistä pitkään ja tiedän jo.
Tämä on uuden alku.
Leave a Comment